Mitä on tehomaatalous

Tehomaatalous on kansan keskuudessa muodostunut  synonyymiksi kaikelle vastenmieliselle, jota maatalous pitää sisällään. Tehomaatalous myös mielletään luomuviljelyn vastakohdaksi. Usein kuultu väite on, että tehomaatalous on tullut tiensä päähän ja on aika kokeilla jotain muuta, ja se "muuta" tarkoittaa luomuviljelyä. Näin ainakin luomuväen fraaseissa on tapana nähdä nykyisyys ja  tulevaisuus.

Suomen maaseudulla kulkiessa tehomaatalouden kauhukuvia ei tahdo löytää ja sille on syynsä.

Maatalous ja erityisesti viljanviljely voidaan toteuttaa kahdella tapaa. Toinen on intensiivinen maatalous ja toinen on ekstensiivinen maatalous. Niissä on eri lähtökohdat, eli käytössä on eri määrä maatalousmaata ja toinen asiaan vaikuttava tekijä on tarkasteltavan maan topografia, eli maan muodot, maisemarakenne.

Intensiivinen maatalous (intensive farming) on se, josta on kehitetty edelleen termi tehomaatalous.

Intensiivinen viljely perustuu pieneen tilakokoon ja voimaperäiseen viljelyyn. Intensiiviseen viljelyyn liitetään myös tehokas lannoitus, sekä tehokas kasvinsuojelu.

Tämä johtuu siitä, koska tilakoko on pieni, on pieneltä alueelta saatava paljon satoa, jotta toiminta kannattaa.

Intensiivistä viljelyä harrastetaan Länsi- ja Keski-Euroopassa ja myös vaikkapa Yhdysvaltain itäosissa. Myös Pohjoismaiden viljely on intensiivistä. Maan topografia vaikuttaa paljon siihen, kumpaa viljelyä siellä harrastetaan ja kumpi on järkevää. Suomen rikkonainen maisema tuottaa meille pieniä viljeltäviä maa-alueita, eli pieniä tiloja, joita on paljon. Käytetään paljon tuotantopanoksia pienelle alueelle, jolloin saadaan paljon myytävää.

Intensiivisen viljelyn vastakohta on ekstensiivinen viljely (extensive farming), jota harrastetaan siellä, missä on tasaista viljelysmaata silmänkantamattomiin, eli Yhdysvaltain preeria-alueella, Venäjän eteläisillä aroilla, Argentiinan pampalla ja niin edelleen.

Lannoitus on vähäistä, työ pitkälle koneistettua ja kasvinsuojelustakin voidaan tinkiä, sillä sadoissa ei tavoitella huippukiloja hehtaarilta, koska suunnaton viljeltävä pinta-ala tekee viljelystä kannattavaa myös pienemmillä keskisadoilla. Vähäiset tuotantopanokset yhdistetään suunnattomaan hehtaarimäärään maatalousmaata, jolloin saadaan paljon myytävää.

Mutta intensiivisellä maataloudella on myös rajoituksensa, eli Suomessa maanviljelyä säännöstelee liuta määräyksiä esimerkiksi lannoituksen ja kasvinsuojelun suhteen. Viljelijä ei voi toimia tilallaan mieltä vailla ja syytää lannoitteita kaksin käsin peltoon suuremman sadon toivossa. Suomessa liikaa intensiivisyyttä hillitsee myös hyvin lyhyt kasvukausi. Suomessa pellot ovat kuitenkin noin puolet vuodesta pois viljelykäytöstä ilmastomme takia. Pohjoisessa yli puolet vuodesta.

Maa- ja metsätalousministeriön asetus

täydentäviin ehtoihin liittyvistä hyvän maatalouden ja ympäristön vähimmäisvaatimuksista

 

Lisäksi ylipursuavaa intensiivisyyttä Suomessa rajoittaa hyvin tehokkaasti taskulaskin. Viljelijä ynnää menot ja jos tulot eivät kata menoja, yleensä keino saada tilanne tasapainoon löytyy kulujen karsimisesta. Lannoitteet maksavat, maatalouskemikaalit maksavat ja jos niitä käyttää suhteessa niin, että niihin sijoitetuilla rahoilla ei saada pellosta myytävää, ovat tuotantopanokset menneet harakoille.

Pieni viljeltävä maa-alue ei kuitenkaan tuota voittoa järjettömillä tuotantopanosten suhteilla.

Käytössä oleva pieni maa-ala yhdistettynä karuun maaperään aiheuttaa sen, että lannoituksellakaan ei saada ihmeitä aikaiseksi. Tuotantopanosten jatkuva lisäys ei tuota lisää myytävää samassa suhteessa.

Mutta tiivistettynä pienet tilat viljelevät voimaperäisesti, jotta toiminta kannattaa. Pieneltä alueelta pitää saada paljon myytävää.

Suuret tilat taas taas luottavat kokoon, eli viljellään laaja-alaisesti, joten suuri hehtaarisato ei ole niin tärkeä, vaan pienemmälläkin keskisadolla toiminta kannattaa suuren pinta-alan takia.

Kumpi on sitten luonnon moninaisuuden kannalta parempi, niin jääköön se henkilökohtaisen mielipiteen päätettäväksi. Mutta valitettavasti Suomen nykyinen maisemarakenne ei anna meille mahdollisuutta laaja-alaiseen viljelyyn, vaikka sitä joku sattuisi tänne toivomaan.

Sitten muutama sana eläimistä. Suomessa eläimien tehotuotantoa rajoittaa myös liuta säädöksiä, joista ylimpänä on eläinsuojelulaki. Se koskee Suomessa myös maataloutta. Eläinsuojelulain lisäksi maataloutta säädellään muillakin säädöksillä, esimerkiksi eläinsuojeluasetuksilla ja eläinsuojeluvaatimuksilla.

Näiden lisäksi on vielä valtioneuvoston asetuksia vaikkapa biisoneiden pitämisestä. Näissä asetuksissa ja päätöksissä asetetaan muun muassa yksityiskohtaisia pitopaikkojen kokoa ja ulkotarhoja sekä eläinten hoitoa, kohtelua ja käsittelyä koskevia vaatimuksia.

En väitä, etteikö ongelmiakin olisi, mutta pääsääntöisesti toiminta noudattaa hyvää tapaa ja eläimistä huolehditaan hyvin, sillä suomalaista ruokaa tuotetaan kuitenkin edelleen perhetiloilla, jotka ovat suhteellisen pieniä. Esimerkiksi suurimmalla osalla Suomen maitotiloista on vain vajaa 30 lypsylehmää. Perhe, joka omistaa tilan, myös pyörittää itse tilaa ja tilalla on hyvin harvoin ulkopuolista työvoimaa. Perhe lapsineen asuu tilalla omien tuotantoeläimiensä kanssa.

Sitten menemme rapakon taakse, jonka yli-intensiivisen maatalouden johdosta saimme termin "tehomaatalous", mutta jonka maatalouden syntien tähden ei välttämättä kannattaisi ristiinnaulita omia maanviljelijöitämme.

Yhdysvalloissa, josta saamme järkyttävää tehomaatalouden materiaalia, tilanne on täysin toinen. Yhdysvalloissa ei ole mitään yleistä eläinsuojelulakia, eikä mitään muitakaan eläintuotannon säädöksiä, vaan tuottajat päättävät itse säädöksensä joiden mukaan tuottavat ja kaiken huipuksi valvovat itse omia sääntöjään.

Yhdysvalloissa erilaiset kansalaisjärjestöt koettavat kitkeä pois pahimpia epäkohtia ja saada jotain rotia touhuun, mutta ei suuren maan valtavan maatalouden ongelmia saada oikaistua vapaaehtoistyön menetelmin.

Maatilat voivat olla jättimäisiä eläintehtaita, jotka omistaa jokin suuryritys. Maatilan omistaa joukko liikemiehiä, jotka itse voivat asua mantereen toisella reunalla, eivät ole koskaan edes nähneet omistamaansa tilaa. Työntekijöitä on kymmeniä, joilla ei ole mitään suhdetta eläimiin ja he tekevät tilalla vuorotyötä. Tilalla on kovat tulospaineet. Eläinsuojelulain puuttumisen takia tilan omistajat voivat päättää sen, miten paljon tuotantotiloihin  tungetaan eläimiä maksimaalisen tuloksen saamiseksi. Sielläkin taskulaskin on määräävä, mutta täysin toisella tavalla.

Yhdysvalloissa antibiootteja syötetään terveille eläimille ennaltaehkaisevästi eli kun uudet eläimet saapuvat lihakasvattamoon, ne pumpataan täyteen laajakirjoisia antibiootteja, jotta ne eivät sairastuisi likaisista tiloista ja edellisten eläimien jättämistä mikrobeista. Eläimille annetaan kasvuhormoneja kasvun vauhdittamiseksi.

Suomessa antibiootit ovat sairauksien hoitoon ja niitä käytetään eläinlääkärin määräyksestä. Suomessa kasvuhormonit ovat täysin kielletty ja asiaa myös valvotaan. Käsittelin asiaa laajemmin aiemmassa postauksessa, johon pääsette tästä.

Vaikka Suomenkin maataloudessa epäkohtia on havaittu, on maataloutemme kuitenkin jotain aivan muuta, kuin mihin tehoviljelyn tai tehomaatalouden mielikuvat viittaavat.

Epäkohtia ei tule hyväksyä, vähätellä, saatikka piilotella, mutta kun katsomme koko maatalouttamme, ei sitä tule missään nimessä verrata vaikkapa USA:ssa tapahtuvaan tehdastuotantoon.

Meillä maatalous on hyvin säänneltyä, joten jo se tekee intensiivisestäkin maataloudesta sellaista, että yli-intensiivisyydestä ei ole vaaraa.

Valitettavasti useissa maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Argentiinassa, maanviljelyä ei kahlita millään säännöillä, ei eläimien tai ympäristön hyvinvoinnin suhteen. En keksi yhtään syytä joilla sitä maataloutta voisi verrata meidän maatalouteemme.