Onko kyseessä vain yksi uusi kuluttajan syyllistämiskeino, vai puhummeko todellisesta ongelmasta? Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole ratkaista ongelmaa, vaan aiheuttaa ajatuksia, sekä halun ottaa itse asiasta enemmän selvää.
Suomalaisten vesijalanjälki vaikuttaa pahasta vesipulasta kärsivillä alueilla
Kyse on siitä, että kun ostamme farkut, ruokaa tai jotain, jonka raaka-aineen valmistamiseen on käytetty vettä, se vesi siirtyy kuluttajalle tuotteen mukana. Farkkujen puuvilla on voitu kasvattaa alueella, joka kärsii kuivuudesta, eikä sen alueen ihmisillä ole edes vettä juotavaksi, mutta silti puuvillapeltoja joudutaan kastelemaan voimakkaasti, jotta vaikkapa suomalainen saisi uudet muotipöksyt jalkaan.
Voisi tietenkin ajatella, että mikä ihmeen ongelma tuo nyt on, sillä vesihän palaa takaisin luontoon kastelun seurauksena, mutta eipä se välttämättä palaa. Kasvi vie omansa ja riippuen maaperästä, haihtuminen voi olla hyvin voimakasta ja sitten vesi sataa alas jossain aivan muualla kuin alueella, jossa se on kasteluun käytetty ja lisäksi vesi voi olla jo valmiiksi saastunutta. Ongelmia aiheuttaa myös pohjaveden poraaminen yhä syvempää ja syvempää, sillä mitä syvemmälle mennään, sitä suolaisempaa vesi on ja veden suola pilaa myös peltoja, joita vedellä joudutaan kastelemaan. Tämä on ongelma esimerkiksi Intiassa ja Australiassa.
Suomalaisen vesijalanjälki on noin 4000 litraa vuorokaudessa, josta vain pieni osa on ruoan laittoon, peseytymiseen, pyykinpesuun tai juomiseen kulunutta vettä. Melkein puolet tuosta 4000 litran vesijalanjäljestä tulee jokaiselle ulkomailta eri tuotteiden mukana. Lähes puolet oikeasti kuluttamastamme vedestä tuodaan meille ulkomailta, vaikka Suomi on yksi maailman vesirikkaimmista valtioista!
Tällä hetkellä ihmisten käyttöön ottamasta vedestä noin 70% menee maanviljelyyn, 20 % teollisuuden tarpeisiin ja 10 % talousvedeksi.
Tällä hetkellä Maapallon viljelyalasta 77 % on sateen kastelemaa. Keinokasteltu on vain 33 % viljelyalasta, mutta keinokastelu on niin paljon tehokkaampaa, että keinokasteltu alue tuottaa 45 % kaikesta tuotetusta sadosta. Sateen tuoma vesi on aina hallitsematonta ja tulee kun tulee. Tuostakin esimerkistä huomaa, että maataloutta, joka toimii kasteluveden turvin, tulisi tehostaa, jotta pienemmällä vesimäärällä saataisiin sama määrä tuotetta kuin ennen tai jopa enemmän.
Kuitenkaan pelkkä vesijalanjälkeen tuijottaminen ei ole koko totuus, vaan tärkeintä on se, miten ja missä vettä on käytetty. Kotimainen ruoka on turvallinen valinta, sillä meillä vettä riittää. Mutta tässäkin kuluttaja ottaa huomioon sen, että kun valitsee broilerinlihaa tai sianlihaa, voi niiden kasvattamiseen käytetty rehu olla peräisin maasta, jonka vesivarat ovat kovin rajalliset.
Ongelmia aiheuttaa myös se, että vaikka tuote on tuotettu vesipulasta kärsivillä alueilla, ei se tarkoita sitä, että tuote on kestämättömästi tuotettu. Yleensä vesipulasta kärsivät alueet ovat jo muutenkin köyhiä alueita, köyhempiä kuin paremmat vesivarat omaavat alueet ja jos alamme tietoisesti välttää vesijalanjäljen takia näiden alueiden tuotteita, köyhdytämme niitä alueita lisää, eli niiden alueiden ihmisiä rangaistaan siitä, että heille ei ole vettä siunaantunut kuten joillekin toisille.
Voimme myös vääntää kättä siitä, että viemme Suomesta vettä pois ehkä jopa enemmän kuin sitä tänne tuomme, mutta se ei ole ongelma, koska meillä vettä on. Teollisuus, vaikka veisi vettä pois tuotteissaan kuinka paljon tahansa, ei kilpaile vedestä esimerkiksi janoisten kansalaistemme kanssa.
Useissa maissa tilanne on se, että janoiset suut kaipaisivat vettä, jonka teollisuus kuitenkin vie heiltä pois, kuluttaa eri hyödykkeisiin ja siirtää sen veden hyödykkeiden mukana meille.
Voisiko kasvinjalostus jalostaa esimerkiksi sellaisen puuvillan, joka kasvaisi huomattavasti vähemmällä vedellä kuin nykyiset puuvillat? Voisiko eniten käytettyä ruokaa, esimerkiksi riisin, jalostaa merkittävästi vähemmän vettä kuluttavaksi?
Yksi kilo tuotettua riisiä kaupan hyllyllä on kuluttanut vettä noin 3300 litraa. Yhdet farkut kuluttavat vettä noin 10800 litraa. Yksi kupillinen suosittua pussiteetä sisältää "piilotettua vettä" noin 35 litraa. Tarkoittaa sitä, että tuote X on kasvatettu, prosessoitu sellaiseksi, että se on valmiina käytettäväksi, pakattu ja rahdattu maahan, jossa se myydään.
Kyllä varmaankin jalostus onnistuisi ja sitä jo tehdäänkin, mutta kun ryhdymme miettimään menetelmiä, niin sitten ne riidat vasta alkavatkin.
Yksi vaihtoehto voisi olla se, että maailman valtiot luopuvat omavaraisuuden aatteesta, eli kuivuudesta kärsivät maat luopuvat suosiolla vaikkapa eläinten rehujen tuottamisesta ja ostavat ne muualta, jossa ne voidaan tuottaa tehokkaammin ja vettä tuottamiseen riittää.
Valitettavasti se tilanne on hyvin kaukana tulevaisuudessa, jossa maat luopuisivat ruuan osalta omavaraisuuden aatteesta. Ruuan suhteen maat haluavat olla omavaraisia, oli se sitten miten järjetöntä tai tuhlailevaa tahansa.
Vettä Maapallolla riittää, mutta ongelmat ovat jälleen siinä, että se on epätasaisesti jakaantunut ja tuotamme paljon vettä kuluttavaa ruokaa siellä, missä vettä ei ole, ja vastaavasti siellä, missä puhdasta vettä riittää jopa wc:n huuhtelemiseen, ruoka tuodaankin muualta, jopa jatkuvasta kuivuudesta kärsiviltä alueilta.
Lähteinä käytetty:
WWF
FAO
Vesitalous
Helsingin Sanomat
TKK:n vesi ja kehitys tutkimusryhmä
AKVA, Aalto-yliopiston vesi- ja ympäristötekniikan ammattiainekerho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti