Ihmisillä on hyvin erilaisia käsityksiä luomuviljelystä. Usein kuulee sanottavan, että luomussa ei lannoiteta, luomussa ei tarvitse lannoittaa, tai luomussa ei käytetä kemiallisia lannoitteita, tai luomussa käytettävät lannoitteet eivät kuluta uusiutumattomia luonnonvaroja.
Ainoa täysin oikea väite on se, että luomu ei salli nykyaikaisia kemiallisia lannoitteita.
Kasvin tarvitsemat pääravinteet ovat typpi (N), fosfori (P) ja kalium (K).
Maanviljelyn ongelma on se, että aina kun sato korjataan talteen, nämä ravinteet siirtyvät meidän lautasellemme, eivätkä ravinteet tule takaisin, ennen kuin yhdyskuntaliete (ihmisten ulosteet) sallitaan lannoitteena maanviljelyksessä. Joten nämä kasvin tarvitsemat ravinteet on saatava jollakin keinolla takaisin peltoon, jotta saamme sadon myös seuraavana satokautena.
Luomuviljelyssä typpi hoidetaan peltoon biologisesta typensidonnasta palkokasvien ja typensitojabakteerien symbioosin avulla. Mutta samaa saa käyttää myös tavanomaisessa viljelyssä, eikä typensidonta palkokasvien avulla ole vain luomuviljelyn yksinoikeus.
Asiassa on kuitenkin ongelmia, eli lähinnä se, että typensidonnan avulla tuotettu typpi voi olla kasvin käytössä väärään aikaan, jolloin typensidonta on mennyt hukkaan osittain tai jopa kokonaan. Lisäksi luomussa on vähän keinoja siihen, jos kasvi tarvitsee lisätyppeä kesken kasvukauden, joten typensidonta on herkkä asia ja ongelmien kohdalla luomuviljeljän kädet ovat sidotut luomusääntöihin, jotka eivät anna juuri pelivaraa. Luomuviljelijä voisi ajaa lietelantaa pellolle kasvukauden aikana, mutta lietelannan mukana tulee vaikkapa kaliumia ja liika kalium voi aiheuttaa lakoontumista. Jos kasvi tarvitsee pelkkää typpeä ja vain sitä, ei sitä luomun säännöillä pystytä antamaan, vaan mukana menee muutakin, joka voi aiheuttaa uusia ongelmia.
Fosfori onkin sitten ongelmallisempi tapaus, sillä luomu on käytännössä fosforin osalta hyvin riippuvainen karjanlannasta. Karjanlanta on ongelmallista siksi, että siinä kasvin tarvitsemat ravinteet ovat osin väärässä suhteessa, lähinnä liian vähän typpeä suhteessa fosforiin. Lisäksi ravinnepitoisuus on aina epävarma. Lanta on hyvin vähäravinteista, eli hyvin suuressa määrässä tavaraa on vähän tarvittavaa. Lannassa on lisäksi liukenematonta typpeä jopa 40 %, joten potentiaalisen ympäristöhaitan riski on melkoinen.
Sitten jos lanta separoidaan, eli fosforipitoinen kiintoaines ja typpipitoinen neste otetaan erikseen, niin haittana on suuri levitysmäärä hehtaarille, josta taas uhkaa maan tiivistyminen.
Karjanlannan käsittely ja varastointi ei ole ilmaista, sekä varastoinnin aikana mm. typpeä haihtuu taivaan tuuliin. Mikäli lannan ravinteet saataisiin helposti ja halvalla tiiviimpään muotoon, olisi lannalla potentiaalia korvata väkilannoitteita laajemminkin. Lannan ajaminen pelloille ei ole ilmaista ja mikäli luomutilalla ei ole omaa karjaa, ongelmat korostuvat. Lisäksi peltojen olisi syytä olla hyvin lähellä tilaa, jotta kuljetuskustannukset eivät kohoaisi liian suuriksi.
Karjanlannan ravinteet tehokkaasti käyttöön
Lietelanta
Seuraavan linkin takana myös lannan käyttämisen ongelmista:
Onko liete levitettävä välttämättä ennen kylvöä?
Mutta jos lantaa ei ole saatavilla, alkavat luomuviljelijän ongelmat. Luomussa sallitaan keinolannoitteita, mutta ne ovat sallittuja käsittämättömien rajoitusten saattelemia.
Sallitut ovat lihaluujauho, sekä kivijauheita, mm. apatiitti ja biotiitti.
Apatiitti on samaa, jota norjalainen Yara louhii Siilinjärvellä ja tekee siitä tavanomaisille pelloille soveltuvaa nopealiukoista fosforia. Apatiitti käsitellään rikkihapolla, jolloin fosforin liukoisuus paranee ja kasvi voi sen hyödyntää tehokkaasti.
Luomu sallii apatiittikivipölyn, jota ei ole käsitelty rikkihapolla. Tuote on kuitenkin samaa uusiutumattoman luonnonvaran ainetta kuin tavanomaisenkin viljelyn käyttämä. Rikkihappokäsittely kielletään luomussa ilmeisesti siksi, koska se on kemiallinen prosessi ja niin luomu voi mainostaa, että se ei käytä kemiallisia lannoitteita, ihan kuin sillä tässä tapauksessa olisi mitään merkitystä ja kun valotan asiaa hiukan tarkemmin, luomun sääntö on järjenvastainen täydellisesti.
Paul Riesinger tutki luomun lannoitteita vuonna 2006 ja hän tuli siihen tulokseen, että luomussa sallittun apatiitin fosfori ei liukene kasveille käytettävissä olevaan muotoon, ei edes pitkällä aikavälillä. Hänen mielestään apatiitti pitäisi korvata superfosfaatilla, keinolannoitteella jota valmistetaan apatiitista käsittelemällä sitä rikkihapolla, kuten yllä kirjoitin.
Tosin tämä asia on ollut jo pitkään tiedossa ennen Riesingerin havaintoja, sillä asiaa tutkittiin monivuotisessa viljelykokeessa vuosina 1990-1995.
Siilinjärven apatiittipöly ja muut hidasliukoiset fosfori- ja kaliumlannoittet luomuviljelyssä.
Tutkimuksessa tutkittiin myös lihaluujauhon käyttöä luomun satoja parantamassa ja tutkimuksen johtopäätös oli aika lohduton, ajatellen luomun säännöstöä:
Tämän tutkimuksen selkein tulos on se, että millään käytetyllä lannoitusaineella ei pystytty oleellisesti vaikuttamaan sadon määrään tai laatuun.
Moni ajattelee, että luomu tarjoaa tulevaisuudessa parempia ja parempia tekniikoita viljelyyn ja kehittyessään se pystyy johonkin, mihin se ei nyt pysty.
Jos luomun sallitut keinolannoitteet on todettu jo 1990-luvulla epäkelvollisiksi ja niitä yhä käytetään, sekä säännöissä sallitaan käytettävän, eikä niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä, niin montako vuosikymmentä meidän on odotettava sääntömuutoksia tältä osin, jos yli 20 vuotta ei ole tehnyt asialle yhtään mitään?
Suomessa on tutkittu myös. luomuviljelyn vaikutusta maaperään ja siinäkään ei ole löydetty mitään eroa luomun ja tavanomaisen viljelyn välillä.
MTT - luomuviljelyn ja tavanomaisen viljelyn vaikutukset maaperään
Kummallakin tavalla voidaan viljellä niin, että maaperä lieroineen voi hyvin. Kummallakin tavalla voidaan viljellä myös niin, että maaperä lieroineen ei voi hyvin. Mutta jos me voimme viljellä tavanomaisesti niin, että saammme hyviä satoja yhdistettynä hyvin voivaan maaperään, niin mihin sitä toista muotoa sitten edes tarvitaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti