Luomukalkkuna täynnä ongelmia

Tällainen tuore uutinen löytyi Ruokatiedon sivuilta ja siinäpä olikin asiaa koko rahalla:

Luomukalkkunan mahdollisuuksia pidetään Suomessa niukkoina

 

Suurin osa luomukalkkunatuotannon tautiriskeistä ja haasteista liittyy eläinten ulkoiluun ja laiduntamiseen. Luomussäännöksissä on velvollisuus laiduntaa toukokuun alusta syyskuun loppuun.

Jokaisen kuluttajan tulisi viimeistään nyt ymmärtää, Kiinan uudesta lintuinfluenssa-epidemiasta johtuen, että tuotantoeläimien paikka, etenkin siipikarjan, on sisällä tuotantotiloissa, olipa maa ja paikka mikä hyvänsä.

Jos ei liha maistu, niin jätä syömättä, mutta tuotantoeläimien ulkoilutukset ovat hyvin vakava uhka joka suhteessa, eikä sitä pitäisi harrastaa sen takia, että muutama kaupunkilainen saa lihanhimonsa tyydytettyä jotenkin muka-eettisemmin. Ne ovat tuotantoeläimiä ja tapetaan lyhyen elämän päätteeksi ruuaksemme ja jos sitä ei pysty hyväksymään, kannattaa olla syömättä lihaa.

Ruokinta on ulkoilun ohella luomukalkkunatuotannon suurimpia haasteita. Kalkkunan suuren proteiinitarpeen turvaaminen on vaikeaa, kun luonnonmukainen kotimainen valkuaisrehutuotanto ei riitä.

Schulmanin esitystä seuranneessa vilkkaassa keskustelussa nousivat esiin ristiriidat käytännön ja kuluttajatoiveiden välillä. Se, että luomutuotannossa kaiken rehun on oltava luomua, tuo painetta.

- Luomurehua on tuotu Kiinasta, Romaniasta, Italiasta – maista, joissa salmonellariski on suurempi kuin mitä se olisi kotimaista perinteisesti tuotettua rehua syöttäen, kommentoi terveydenhuoltoeläinlääkäri Hannele Nauholz Eläintautien torjuntayhdistys ETT:stä.

Schulman totesi, että esimerkiksi koetilalla kalkkunoita ruokittiin kiinalaisella luomusoijalla. Tuontirehu panee miettimään sekä tauti- että luomunäkökulmaa. Tuotanto on virallisesti luomua, mutta vastaako se luomun henkeä?

 - Kun kuluttaja ostaa luomuruokaa, hän kuvittelee saavansa lähellä tuotettua, lähirehulla syötettyä kalkkunaa, ei kiinalaisella soijarehulla syötettyä ranskalaista kalkkunanpoikaa, Nauholz sanoi.

Nämä taas ovat niitä asioista, joista olen kirjoittanut jo lukuisia kertoja ja hyvä että niistä aletaan ääneen puhua muuallakin. Sama tilanne on myös maitopuolella. Ekohippi luulee tekevänsä suurenkin ekoteon, kun ostaa muka-kotimaista luomumaitoa, mutta sen luomulehmän rehu on saatettu tuoda aivan mainiosti Kiinasta tai mainitusta Romaniasta, joka oli muutama vuosi sitten enemmin sääntö kuin poikkeus.

Pelkkää pessimismiä tulokset eivät kuuluta: parhaassa tapauksessa kalkkunat ovat terveempiä ja voivat hyvin, koska ne pääsevät ulkoilemaan.

Näin voi olla, jos sieltä laitumelta saadaan tapettua loiset, jyrsijät ja muut sinne kuuluvat otukset jotta luomukalkkunat voisivat tepastella pari kuukautta luomelämää ennen lautaselle päätymistä. Lisäksi pitää kyetä pitämään luomukalkkunat erossa laitumella villeistä tovereistaan, jokaisen lajin edustajasta, olipa kalkkuna tahi ei.

Kun se mitä säädöksissä lukee, ja mitä kuluttajat uskovat luomun olevan, poikkeaa toisinaan paljonkin, voisi vapaasti laiduntava kalkkuna olla vastaus kysyntään.

Tässäpä on oikeastaan tiivistettynä koko luomulakko-blogin alku ja se miksi tätä blogia ryhdyin pitämään.

Olin jotain mieltä luomusta, joka tuli mainosten kautta. Sitten latasin Eviran sivuilta luomusäännöt, luin ja ymmärsin ne sekä tutustuin vaikkapa satotilastoihin, niin tulin siihen tulokseen, että luomutuotanto ei ollut lähimainkaan sellaista, mitä minulle oli mainoksissa uskoteltu.

Minua oli huijattu monta vuotta, sillä todellisuus ei ollut luomussa sinne päinkään, mitä minä kuluttajana luulin sen olevan.

Luomu paljastui käsittämättömäksi luonnonvarojen haaskaukseksi, maatalousmaan haaskaamiseksi ja ties miksi muuksi, mutta juuri mitään Maapallon tulevaisuuden kannalta parempaa siitä en enää löytänyt, kun revin mainosjulisteet alas ja tutustuin siihen luomuun, josta ei paljoa mainoksissa puhuta.