Food Inc

Docventures esitti dokumenttisarjassaan ruokaa käsittelevän yhdysvaltalaisen dokumentin Food Inc, jonka katselin nyt toista kertaa, jotta näkisin, että aiheuttaisiko se minussa uusia ajatuksia.

Ei aiheuttanut. Edelleen dokumentti on minusta suurimmaksi osaksi yhdentekevää järkytyspornoa heille, joita se kiinnostaa. Se esittää aiheesta toiseen hyppien hirvittävästi kysymyksiä, mutta siihen se sitten jääkin.

Dokumentin suurin puute on se, että se luo kyllä mielikuvien kautta, jotka on luotu huolella valituin kuvakulmin, osin järkyttävää materiaalia, mutta silti se ei kykene esittämään edes yhtä ratkaisua ongelmiin, joita yhä suuremmaksi äityvä ruokateollisuus on luonut, kuten kaikki muukin globaali teollisuus.

Kuinka tuottaa ruokaa seitsemälle miljardille ihmiselle? Lyhyen ajan kuluttua yhdeksälle miljardille? Hieman pidemmän ajan päästä X miljardille?

Dokumentti käyttää lisäksi kuvamanipulaatiota alleviivatakseen kauhuja, eli esimerkiksi käy vaikkapa pelto, josta kuvaa ajetaan kauemmas ja ylemmäs, kunnes horisontista esiin nousee mustaa savua puskevia tehtaita, kunnes kuvan siirtyessä kauemmas, kuvaan ilmestyy pellolla kävelee ilkeitä liikemiehiä puku päällä ja salkku kädessä kohti savua puhkuvaa tehdasta.

Sitten pompitaan aiheesta toiseen, eli on diabetestä, köyhää latinoa, aamupalansa hampurilaisella korvaavaa roskaruokailijaa ja niin edelleen, mutta mitään asiaa ei käsitellä läpi niin, että jäisi jotain konkreettista käteen siitä, että miten ongelma ratkaistaan.

Tällainen toiminta ei luo ainakaan minun asteikollani luotettavaa dokumenttia, vaan lähinnä ajatuksen siitä, että kuka tämän dokumentin on rahoittanut ja mitä bisnestä sen on tarkoitus edistää.

Loppupuolella laskun maksaja alkoi paljastua, kun siirryimme luomun maailmaan ja ääneen pääsi vaikkapa Gary Hirshberg, Stonyfield Farm -yrityksen toimitusjohtaja. Hirsberg vieraili pari päivää sitten myös Suomessa tuomassa luomun autuutta kotimaiseen ruokatuotantoon, mutta dokumentti jätti kertomatta erään suhteellisen merkittävän yksityiskohdan Stonyfieldistä.

EDIT: Dokumentissa näytettiin muutaman sekunnin pituinen teksti suurta varastoa kuvatessa, että Stonyfield on siirtynyt Danonen omistukseen ja tämä pieni tekstinpätkä vilahti silmieni ohi, joten olin väärässä tästä yksityiskohdasta.

Luomuyhtiö Stonyfield Farmin omistaa ranskalainen ruokajätti Danone.

Luomun mielikuvien avulla ruokaa tuottava ja myyvä yritys on juuri sellaisen yrityksen omistuksessa, ja osa sellaista massiivista ruokateollisuutta, jota dokumentti koetti kritisoida, mutta jätti tällaisenkin asian kertomatta.

Our extended family Groupe Danone

Minulle se kertoo jotain ja teille lukijoille jotain, jota saatte itse pohtia.

Näistä asioista kirjoitin kesäkuussa 2012 ja sen kirjoituksen voitte lukea täältä:

Brändit luomun takana      <-- klikkaa otsikkoa

Dokumentti alkoi jo hieman tökkivästi, kun alussa esiteltiin sitä, kuinka McDonaldin veljekset mullistivat pikaruokakulttuurin kun he keksivät, että ruuat tuli valmistaa samoin kuin mikä tahansa muukin, eli he järkevöittivät bisneksensä ja alkoivat tehdä isompaa tulosta pienemmillä kustannuksilla ja samalla kuluttajat saivat halvempaa pikaruokaa. 

Jostain syystä tämä toiminta on ruuan yhteydessä hyvin väärin, mutta kun Michael Pollan kirjoittaa kirjan, siinä ei ole mitään väärää, että hän kilpailuttaa kirjapainon, eli valitsee sen, joka painaa kirjan halvimmalla, jotta Michael saa isomman voiton pankkitillilleen kirjansa myynnistä.

Sitten Michael Pollanin kirjaa varten paperi tehdään suurissa tehtaissa, joissa on yksi työntekijä vastaamassa yhdestä prosessista ja kyseinen työntekijä on hyvin helposti vaihdettavissa uuteen, jos tarve vaatii.

Michael Pollan ei vaadi, että hänen uuden kirjansa sisältö tulisi painaa 1300-luvun tekniikalla, jotta ikävät kapitalistit saisivat pienempiä voittoja ja tuhannet, kenties sadat miljoonat ihmiset saisivat mukavan työn raapustellessa kirjaimia puulevyille, joista ne sitten siirrettäisiin paperille, joka on käsin tuotettu yksilöllisissä pienpajoissa jne.

Dokumentin sanoma oli, että kuluttakaa edelleen niin paljon kuin lompakko kestää, mutta menkää luomukauppaan.

Mikä ihmeen ratkaisu se on yhtään mihinkään ongelmaan?

Ja sitten Docventuresin jälkiliukkaat meni kyllä ihan ihmejutusteluksi, eli luomukokki Sasu Laukkonen esitteli luomuvihanneksiaan, jotka on käsin kylvetty, käsin hoidettu, käsin kerätty jne, mutta todellako näin tuotettaisiin ruokaa vaikkapa viidelle miljoonalle suomalaiselle?

Epäilemättä Sasu Laukkosen omistamalle ravintolalle ei ole mikään ongelma tuottaa täydellisenä käsityönä jokaista mahdollista myytyä porkkanaa, perunaa tai mitä tahansa, mutta kun me lisäämme ihmismäärää hieman suuremmaksi ja puhumme koko Suomesta?

Tai tämä kokonaisen kyytön tilaaminen? Puuh. 

Ei edes yhtä sanaa siitä, että luomutuotanto on ihan saman ruokateollisuuden osa kuin mikä tahansa muukin. Luomu tuotetaan suurilla maatiloilla, viedään isoilla rekoilla tuhansia kilometrejä tehtaisiin, kulkee liukuhihnalla sinne tänne, pakataan muoviin, pistetään takaisin rekkaan ja rahdataan tuhansia kilometrejä kauppojen hyllyille ja kuluttaja ostaa aivan tismalleen saman, ilkeän ja ahneen järjestelmän tuottamaa sapuskaa, mutta luomumerkin alla, eli kalliimmalla.

Mutta tämän sijaan hehkutetaan sitä, että jopa Valio on tuonut luomua tuotteisiinsa. Se on sitä samaa tavaraa, samoin tuotettua, muoviin pakattua, tehtaissa prosessoitua jne.

EDIT: lisää ajatuksia dokumentista tämän päivän postauksessa, jonka löydät täältä:

Food Inc. lisää ajatuksia

Ja jos aihetta ilmenee, jatkoa seuraa.