Kotimaista luomubroileria, osa kaksi

Talouselämä tuotti jutun luomubroilerista ja koskapa jutun on tehnyt Elina Lappalainen, joka on profiloitunut luomun puolestapuhujaksi sekä teollista ruuantuotantoa vastustavaksi henkilöksi Suomessa, vaikkapa kirjoittamansa kirjan Syötäväksi Kasvatetut johdosta, kommentoin myös tätä uutista hieman:

Kotimainen luomubroileri yrittää pöytään

Pajuniemen liikevaihdosta viime vuonna jo kolmannes tuli luomusta. Tavoitteena on, että vuonna 2015 luomun osuus liikevaihdosta yltäisi jo puoleen. Pajuniemi näkee luomuun erikoistumisen kilpailuvalttinaan muutoin tiukoilla lihamarkkinoilla.

Tietenkin asiaa auttaa myös se, jos yhtiöstä kirjoitetaan positiivisia mainoksia ilman kritiikin häivääkään erilaisissa medioissa, jotka on muotoiltu uutisen muotoon.

”Jos palaute on hyvää, olisi mahdollista kasvattaa tuotanto ensi vuonna sille tasolle, että luomubroileria saadaan rajattuun valtakunnalliseen jakeluun tarjolle vuoden jokaiselle viikonlopulle.

Tuemme siis luomutuotantoa miljoonilla veroeuroilla siksi, jotta saamme vauraalle osalle väestöstä viikonlopuksi luksusruokaa, jotta he saavat elämyksiä muuten tylsään elämäänsä?

Emmekö voisi antaa rikkaan osan kustantaa ilonsa itse ja käyttää nekin eurot vaikkapa lasten koululuokkien pienentämiseen?

Kuten edellisen blogauksen alkuperäisjutussa mainittiin, niin luomubroileria ei ole edes tarkoitettu arkiruuaksi, vaan hemmotteluksi viikonloppuihin, niin miksi meidän kaikkien täytyy tällaista toimintaa tukea?

Rahat rikkaiden herkutteluhetkiin otetaan myös niiltä kaikkein köyhimmiltä verojen muodossa, mutta tämä asia usein unohtuu.

Luomubroilerin tuotannon kannattavuutta heikentävät viranomaismääräykset, Huhtala harmittelee. Yhdellä tilalla saisi olla vain 1 600 neliötä kasvatushallia broilereille, mikä rajaa lintujen määrän pieneksi.

”Se on niin vähän, että ei sillä mikään tila yksistään elä. Tanskassa ei ole vastaavaa rajoitusta ja tilaa jolta meidänkin untuvikot tulevat, on 100 000 luomubroileria”, Huhtala kertoo.

Mutta tätä Elina Lappalainen juuri kritisoi voimakkaasti tavanomaisen tuotannon puolella, eli teollista lihantuotantoa, jota luomu on siis ainakin Tanskassa ja saman luomutuottajat haluaisivat myös Suomeen.

Luomutuotannon piti olla yksilöllistä, jossa eläimen tarpeet otetaan huomioon ja tuottajan lapset leikkivät eläimien kanssa pihalla, kun ne kirmaavat siellä vapaina ja iltaisin niille luetaan runoja, jotta ne nukahtaisivat rauhalliseen yöuneen, eivätkä kenties näkisi painajaisia tulevasta kuolemasta, joka luomubroilerillakin tulee eteen noin vajaan 70 päivän leppoisan elämän jälkeen.

Lisäksi Elina Lappalainen on kritisoinut eläimien kuljetusmatkoja, mutta kun luomubroileriuntuvikot rahdataan tänne Tanskasta asti kuolemaan noin 60-70 päivän kuluttua syntymästään, niin sitä ei kritisoida edes yhdellä sanalla!

Miksi?

Ilmeisesti luomukilometrit ovat lyhyempiä kuin tavanomaiset kilometrit, vähän kuten naisen euro on pienempi kuin miehen euro, työelämässä siis.

Olisihan Elina Lappalainen voinut hieman käyttää palstatilaa pohtiessaan myös sitä, että syömmekö me oikeasti kotimaista luomubroileria, jos me tuomme untuvikot tänne Tanskasta ja ruokimme ne tanskalaisella luomurehulla, mutta jospa hän pohtisi tällaisia asioista vaikkapa blogissaan. Sitä odotellessa.

Erona tavalliseen on erityisesti kasvuaika: luomulinnut elävät tuplasti pidempään tavallisiin lintuihin verrattuna eli noin 60–70 vuorokautta. 

Onko tällä oikeasti joku merkitys?

Elää 30 päivää, henki pois, marinadiin ja lautaselle vs. elää 60 päivää, henki pois, marinadiin ja lautaselle.

Kana, se alkuperäinen kotkottaja, josta broileri on jalostettu, elää yli kymmenen vuotta, jos sen elämää ei katkaista väkivaltaisesti.

Sellainen ero tietenkin pidemmästä elämästä tulee, että se luomuversio ehtii tuhlata huomattavasti enemmän planeettamme rajallisia resursseja, ennen kuin se tapetaan aivan samalla tavalla kuin sen tavanomainen lajitoveri. Myös luomubroilerin kasvatus on teollista lihantuotantoa, jossa ne untuvikot roudataan tänne Tanskasta kuolemaan ja niille syötetään tanskalaista rehua ja sitten henki pois, samoin kuin höyhenet sekä muut turhat elimet, kääräistään muoviin ja tyrkätään kaupan hyllylle.

Tietenkin me voimme mainosten kautta luoda mielikuvia niiden loistokkaasta elämästä, jossa niitä paijaillaan ja puetaan rusetteja kaulaan sunnuntaisin, mutta teollinen lihantuotanto on teollista lihantuotantoa, vaikka pistämme minkä tahansa etuliitteen siihen mielikuvia luomaan.

Suomessa yleisesti kasvatettua Ross 508-broileria hitaammin kasvavat luomulinnut tulevat Tanskasta, missä luomubroilereista on pidempi kokemus. Linnut ovat sieltä tuotuja Hubbard JA757-untuvikkoja.

Kyseisiä söpöjä untuvikkoja voi ostaa vaikkapa täältä tai ainakin kysyä päivän hintaa.

Tietenkin Elina Lappalainen olisi voinut muutaman lauseen pohtia sitä, että mitä luomua tai luonnonmukaista on äärettömän pitkälle jalostetussa broilerilajikkeessa Hubbard JA 757, mutta jospa hän tämänkin tekisi bloginsa puolella.

Luomulinnut myös syövät geenimuuntelematonta, ilman lannoitteita ja torjunta-aineita tuotettua luomurehua – tavallisten broilereiden rehusta osa on tuontisoijaa josta osa on geenimuunneltuja kasveja.

Pitkän tauon jälkeen olemme taas palanneet luomun osalta mainoslauseisiin, jossa luomukasvit kasvavat ilman lannoitteita.

Valitettavasti myös luomukasvit tarvitsevat lannoitteita, sillä jos emme lannoita peltoja, sitä kutsutaan ryöstöviljelyksi, koska sadonkorjuussa kasvi vie kaikki maaperän ravinteet mukanaan.

Luomupelloille suhutetaan myös torjunta-aineita, sillä myös luomupellolla rikkakasvit sekä tuhohyönteiset ovat riesa, jotka verottavat satoa ja tehty työ menee hukkaan, jos sen annetaan mennä tuhohyönteisten suuhun.

Luomulinnuilla on myös tavallista enemmän tilaa liikkua: halliin jossa voisi kasvattaa 20 000 tavallista broileria, saa laittaa vain 6 000 luomulintua.

Kun saisimme vielä jalostettua sellaisen laumaeläimen, joka osaisi käyttää tilan hyväkseen ja jokainen eläin pitäisi sen paperilla olevan tilan ympärillään, mutta kun laumaeläimet ovat sellaisia, että vaikka niille rakentaa millaisen hehtaarihallin tahansa, ne tapaavat olla siellä tiukasti kylki kylkeä vasten ja sitten se loppuosa alueesta on ihan tyhjillään.

”Meillä on vahva usko siihen, että muutama prosentti suomalaisista olisi valmis satsaamaan tähän”, Jokinen sanoo.

Näinpä se on, mutta kuten sanottua, jokainen meistä joutuu rahoittamaan tätä touhua, jotta muutama prosentti kuluttajista saisi luksusherkkunsa hiukan halvemmalla, vaikka heillä olisi luultavasti varaa maksaa siitä aivan niin paljon kuin se ikinä tulisi oikeasti maksamaan.